Pandemia on muistutus keskinäisriippuvaisuudestamme
Katsoin joululomalla 50-luvulla valmistuneen klassikkoelokuvan "Ihmeellinen on elämä" nyt ensimmäistä kertaa. Se kertoo perheenisästä, joka haaveilee maailman valloituksesta ja suurien asioiden tekemisestä, mutta päätyy kuitenkin jäämään omalle kotikylälleen hänestä riippumattomista syistä. Olosuhteet vaikeuttavat hänen suunnitelmiaan, kun isä kuolee ja George Joutuu ottamaan isänsä yrityksen hallintaansa. Elämä alkaa pikkuhiljaa rakentua Georgen kotikylässä työn ja avioliiton myötä, mutta George kokee olevansa vanhempanakin katkera siitä, ettei hän päässyt toteuttamaan unelmiaan. Tarinan ehkä hienoin käännekohta on se, kun Georgen yrittäessä itsemurhaa yrityksensä talouskriisin partaalla enkeli saapuu hänen luokseen ja toteuttaa Georgen toiveen siitä, ettei häntä olisi koskaan ollutkaan olemassa. Kylä jatkoi eloaan ilman, että George olisi koskaan syntynytkään sinne. Tämän myötä George konkreettisesti näki, miten paljon hyvää hän oli saanut aikaan kylässä, ja miten suuri vaikutus yhdellä ihmisellä voi olla koko kyläyhteisöön. Ilman Georgen hyväsydämisyyttä, auttavaisuutta ja inhimillisyyttä sekä ilman isänsä perustamaa yritystä, jonka perinnettä George myöntyi epäitsekkäästi jatkamaan, kylässä olisi rehottanut valtava asuntopula köyhyyden takia. Ymmärrettyään tämän George pyysi enkeliltä lupaa päästä takaisin elävien kirjoihin. Lopuksi kyläläiset, joita George oli elämänsä aikana kovasti auttanut, halusivat lahjoittaa rahaa Georgen yrityksen pelastamiseksi - ja niin George koki jälleen elämänsä merkitykselliseksi.
Elämä neljän seinän sisällä tuntuu merkityksettömältä, jos ihminen kokee ulkopuolisuuden tunnetta suhteessa johonkin yhteisöön tai jos ihmiseltä puuttuu sellainen.
Elämme väistämättä keskinäisriippuvaisessa maailmassa, jossa yhdenkin ihmisen toiminta kytkeytyy suuremman yhteisön olemiseen ja hyvinvointiin, halusimme tai emme. Koemme kuitenkin monesti näköalattomuutta oman toimintame vaikutuksesta ympäristöömme. Ilmiö on varsinkin pandemia-aikaan tavanomaistunut. Elämä neljän seinän sisällä tuntuu merkityksettömältä, jos ihminen kokee ulkopuolisuuden tunnetta suhteessa johonkin yhteisöön tai jos ihmiseltä puuttuu sellainen. Unohdamme kuitenkin herkästi sen, että kytkeytymistä muuhun maailmaan tapahtuu kaiken aikaa elämän pienimmältäkin tuntuvina hetkinä: kun juon aamulla hanavettä, mikä on kiertänyt planetaalamme miljardeja vuosia; kun puen vaatteita päälleni, jotka koostuvat monenlaisista raaka-aineista ja toisella puolen maapalloa toteutuneesta monimutkaisesta käsityöstä; kun menen kauppaan, ja ostan sieltä equadorilaisen työntekijän keräämän banaanitertun, ja kun kohtaan kassaihmisen, jonka päivän tunnelmaa muovaa se, miten minä hänet kohtaan. Jopa yhdellä ihmisellä todettu koronavirustartunta levisi lopuksi koko maapallon 7 miljardin ihmisen ulottuville, vaikkei sitä aluksi olisi uskonut. "Ei se tänne tule" oli minunkin pienen mieleni ensimmäinen ajatus.
Olemme toinen toistemme ympäristö, jopa näinä pieninä hetkinä, kun luulemme olevamme yksin. Katajanokan K-Marketissa työskennelleen kassaihmisen irtisanoutumista surettiin koko asiakasyhteisön voimin, sillä hän oli vuosien saatossa omalla olemisellaan tehnyt vaikutuksen niin suureen määrän ihmisiä. Keskinäisriippuvaisuutemme näkyy myös kyseisessä Intiassa otetussa vuoden uutiskuvassa, jossa kuolema ei tapahdu ilman elämistä, ja jossa ruumis ei hajoa ilman elävän apua. Systeemisen ymmärryksen myötä voimme ymmärtää elämän luonnollisen kiertokulun säännönmukaisuudet, esimerkiksi sen, että tämäkin keho elää, mutta väistämättä myös sairastaa, vanhenee ja kuolee. Ilman tämän näkemyksen hyväksymistä meidän on vaikea arvostaa elämää, sillä haluamme siltä kaiken - ehkä aineellisen vaurauden lisäksi iänkaikkisen elämän.
Viikon aikana aloin vahvasti kokea ja nähdä itseni muiden kehossa ja kasvoilla. Omakuvani alkoi haihtua muististani pois, koska mukanani ei ollut peiliä.
Olin viime elokuussa meditatiivisella vaellusretriitillä Tsarmitunturin erämaassa yhdessä 20 ihmisen kanssa, ja koin silloin voimakasta yhteisöllisyyden ja merkityksellisyyden tunnetta. Muodostimme yhdessä "metsästäjä-keräilijä" -yhteisön, jossa jokaisella meistä oli jokin tarkoitus. Joku kaivoi kakkakuopan, toinen keräsi mustikoita, kolmas valmisti ruokaa trangialla. Eläminen luonnon armoilla yhteisön voimin tuntui dynaamiselta ja hallittavalta. Viikon aikana aloin vahvasti kokea ja nähdä itseni muiden kehossa ja kasvoilla. Omakuvani alkoi haihtua muististani pois, koska mukanani ei ollut peiliä. Liu'uin osaksi, muita, koska "minä" jäi taka-alalle. Oli vapauttavaa kokea itsekeskeisyyden haihtuminen ja keskittyä pelkästään yhteisön kannatteluun. Viikon jälkeen oli todella vaikeaa sopeutua takaisin kaupunkiarkeen, jossa luonto ei ole jatkuvasti läsnä, jossa yhteisöt ovat suurempia ja jossa prosessit ovat nopeampia ja hallitsemattomampia. Lisäksi minun oli palattava takaisin yhteiskunnan realiteettien äärelle, joka edellyttää sitä, että peilaan jatkuvasti itseäni suhteessa muihin. LinkedIn -tai Twitter-kulttuurissa tuodaan omia ajatuksia ääneen, mutta toisen ihmisen läsnäoleva kohtaaminen jää tyngäksi. Lisäksi etätyötä tehdessä vietän pitkälti aikaa omien ajatusteni parissa, ilman että pääsen toteuttamaan biologista tarvettani auttaa muita sekä kannatella yhteisöä. Näiden prosessien keskellä on myös helpompaa kokea tunnetta siitä, ettei minun elämälläni olekaan tarkoitusta. Vincitin toimitusjohtajan mielestä meistä on tullut etätyön myötä itsekeskeisempiä, koska etätyö ei kannusta toisten ajatteluun.
Esimerkiksi kehollisen maailmansuhteen kautta voimme ymmärtää sitä, että emme elä irrallisina yksiköinä, vaan aina suhteessa toiseen - ihmiseen, eläimiin, kasvikuntaan.
Tunne kytkeytymisestä ympärillä olevaan elämään on kuitenkin mahdollista saavuttaa, vaikka yhteiskuntajärjestelmämme olisi hyvin yksilöä korostava, mikä on omiaan lisäämään yksinäisyyden tunnetta. Esimerkiksi kehollisen maailmansuhteen kautta voimme ymmärtää sitä, että emme elä irrallisina yksiköinä, vaan aina suhteessa toiseen - ihmiseen, eläimiin, kasvikuntaan. "Se että suhtaudumme itseemme ja muihin kunnioituksella ja lempeydellä emmekä käytä hyväksi toisia ihmisiä tai luontoa, luo perustaa syvästi ekologiselle ajattelulle", Törmi sanoo. Kehotietoisuutta voi lisätä sillä, että käy luonnossa ja viettää siellä aikaa. Metsässä askel hidastuu, aistit avautuu ja on aikaa kuunnella ja tuntea. Meditatiivinen kehotietoisuuskin avautuu pikkuhiljaa tämän myötä. Tämä voi avata "asubjektiviisen" eli subjektin ylittävän kokemuksen, jossa ihminen kokee olevansa syvästi osa tätä maailmaa. Halu hillitä ekokriisiä syntyy luontaisena seurauksena tämänkaltaisesta kokemuksesta, sillä ympärillä olevasta elävästä luonnosta tulee tasavertaisempi suhteessa itseen ja omaan kehoon.
Luomalla intentioita kehollisesta ja eettisestä maailmansuhteesta, luomme pohjaa syvälle ekologialle, kestävälle hyvinvoinnille ja elämäntyytyväisyydelle.
Myös tutkija Arto O. Salonen painottaa paneelikeskustelussa sitä, että kytkeytyminen maailmaan herättää moraalisuuden. Tietoisuuden ja moraalisten tekojen välillä voi kuitenkin olla kuilu, sillä välissä vaikuttavat muun muassa yksilön tunteet, voimavarat ja olosuhteet. Meidän omilla intentioillamme ja näkemisen tavoillamme voimme kuitenkin muovata suhdettamme maailmaan uudelleen, ja ohjata sitä kautta elämäämme yhä enemmän eettisempään suuntaan. Tätä ajatusta voidaan vahvistaa fenomenologisella filosofialla, jossa korostetaan havainnoijan näkökulmaa todellisuuden muovautumiseen. Edmund Husslerin mukaan todellisuus avautuu subjektille aina henkilökohtaisen merkityksenannon kautta. Husserlille totuus on merkitysten täyttymistä, joka antaa pohjan subjektiivisen toiminnan syntymiselle. Luomalla intentioita kehollisesta ja eettisestä maailmansuhteesta, luomme pohjaa syvälle ekologialle, kestävälle hyvinvoinnille ja elämäntyytyväisyydelle.
Jos kerran havaintomme muokkaavat kokemustamme elämästä, niin myös toiveistamme voi tulla todellisuutta.